torstai 14. tammikuuta 2016

pää älä huuda mulle

Nii. Miksi mulla on melekeen samanlainen tulevaisuusapuamitämäteen- hämmennys kuin viime keväänä, kun piti miettiä hakuja ja lukea kirjoituksiin ja oottaa tulevaa abiristeilyä ja elää viimeisiä aikoja ja kaikkea muuta musalukiohypejuttua, millä ei ole mitään tekemistä nykyhetken kanssa? Muutenkin kaikki on jotenkin ihan hämmentävää. Ei pitäisi olla. Kaikkihan on mietitty ainakin ensi kevääseen saakka. Sitä paitsi ehkä ensimmäistä kertaa kotoa muuttamisen jälkeen mulla on ollut oikeasti koti-ikävä. Tai on vähän turhan paljon. Vaikka siitähän on kohta neljä vuotta. Miten kaikki on yhtäkkiä ihan miten sattuu hujanhajan, vaikka kaikki on ihan järjestyksessä? Oikeastaan paremmin järjestyksessä kuin koskaan ennen.

Sitten alkaa miettiä, onko sittenkään hyvä näin. Sitten alkaa miettiä, mitä pitäisi muuttaa. Pitäisikö muuttaa. Mitä se mitään hyödyttäisi. Ei mitään. Kai. Kuinka kauan olen näin. Mitähän teen kahden, viiden tai kymmenen vuoden päästä. Pitääkö oottaa sinne asti vai saanko kaiken, tai jotain, nyt heti ja mitä se edes on. Odottaa jotain, vaikkei tiedä mitä odottaa. Haluaa jotain, ei tiedä mitä haluaa. Mistä minä tiedän, miten minun täytyy pelata korttini nyt, että se auttaisi jatkossakin, eikä mahdollisesti sabotoisi jotain? Mistä minä tiedän. En voi ymmärtää, että nämä ovat tasan samoja ajatuksia kuin tasan vuosi sitten. Tai no, todennäköisesti vuodenkin päästä. Mistä minä tiedän. Miksei joku voisi vaikka tietää puolestani. Voisin vain mennä, kysyä, kuunnella ja tehdä ja kaikki olisi hyvin. Tai tiedänhän minä vastauksen, mutta en jaksaisi miettiä ja stressata.





Positiivista on kai se, että tällä hetkellä mulla on kaikki pallot hallussa, mitä olen ilmaan heittänyt. Tavallaan parempi tilanne kuin vuosi sitten. Toisaalta tekisi mieli alkaa haalia pikkuhiljaa lisää palloja, kun tämä alkaa nyt toimia. Jos koti-ikäväkin menisi jonnekin piiloon ainakin vähäksi aikaa, kun olisi muutama pallo enemmän. Helsingissä erivärisiä palloja on vain aika paljon enemmän kuin kaustisella. Mistä minä tiedän, mikä olisi kivoimman värinen? Tai tiedänhän minä senkin. Sellainen mustaharmaa, karvainen, jonka silmiä ei näy, ilo on suunnaton ja energia loputon. Sen koti on vain kahdeksansadankolmenkymmenenyhden kilometrin päässä minusta. Minusta sen pitäisi olla saman verran tännempänä.

Nyt on ollut ihan hurjan kivaa olla koulussa pitkästä aikaa, hurjan kivojen ihmisten kanssa. Aika hurjaa olla kokonaiset puolitoista viikkoa koulussa yhteen menoon. Siitäkin on ihan kohta vuosi, kun olen viimeksi vastaavan suorituksen tehnyt. Älyttömän kivaa on siitäkin huolimatta ollut. Ja on. Taas loppuu sanat. Töiden suhteen olen kuluneen vuoden istunut vuoristoradassa, joka on ollut ihan älytön ja huippu, ja ihmiset kivoimpia ja vauhti jyrkimmissä mäissä tajuton. Mutta sehän on parasta.

En vaan jaksaisi olla paikallaan. Yhtään. Välillä kaksi viikkoa helsingissä tuntuu siltä, etten osaa enää olla. Pienestä asti kai mulle on kitisty siitä etten ole ikinä kotona, aina luijaamassa jossakin. Ei kaikki ilmeisesti vaan osaa. Tai ehkä minäkin joskus rauhotun. Tai sitten en. Kuinkahan paljon maksaisi onnibus tampereelle ylihuomenna? Tai pohjanmaalle. Tai lappiin. Tai sitten yritän vaan keskittyä ja laittaa loput tuhatviissataa hääkeikkakuvaa järjestykseen. Sittenkö ne on, sitten menen laskemaan mäkiä, kun tääläkin on nyt kerta talavi.


torstai 11. kesäkuuta 2015

valtionrautateillä

Ihmiset rinkat selässään ja matkalaukut käsissään. Odotus. Into ja haikeus. Lapin kesäilta. Auringonpaiste. Laituri täynnä ihmisiä. Laituri, josta alkaa niin monta tarinaa, ja johon päättyy yhtä monta. Kyyneleitä, sekä jälleennäkemisen onnesta että jo valmiista ikävästä, vaikka toinen on vielä siinä. Perheitä lähdössä omalle kesälomamatkalleen, nuoria miehiä menossa sotimaan morsiamensa saattelemina. Pakomatkoja. Uusia alkuja. Jokainen matka on uusi alku. Koskaan ei voi tietää mitä käy. Pitää muistaa uskaltaa. Uskaltaa hypätä tuntemattomaan. Aurinko alkaa laskea, vaikkei sen pitäisi. En minä tuollaiseen ole tottunut. Vaikka ihan nätti auringonlasku onkin, sitä en voi kiistää. Laskeekohan se tuosta vielä vai alkaakohan se jo pian nousta? Ehkä valvon yön ja seuraan mitä tapahtuu. Ihan vain, että vastaisuudessa tietää. Sitten aamulla menen aamukahville ravintolavaunuun. Siellä tapaan uuden ihmisen ja puhun säästä, kuten tapana on. Vaikkei kukaan sitä ikinä ajattele tai tarkoituksella tee, alkaa joku kuitenkin toimittaa siitä, kuinka kiva kun kesä on tullut, kun tuolla rovaniemellä oli melekosen viliponen vielä. Siinä on pieni mahdollisuus, että puheenaihe vaihtuu vaikka paikkakuntiin, mutta todennäköisesti kukaan ei uskalla alitajuisesti tehdä päätöstä. Sää on ihan riittävä puheenaihe ventovieraiden kanssa, ei niillekään nyt ihan kaikkea tarvi kertoa, pahimmassa tapauksessa tutustuttaisiin vielä paremminkin, ja miten sitten kun eri puolilla suomea asutaan. Näyttäisi hieman siltä, ettei aurinko enää enempää laske, vaikka tokkopa tuosta tietää. Tekisi mieli yhtä kaljaa, mutta ravintolavaunussa on kuitenkin niin kallista. Ja voi joutua puhumaan säästä. On tämäkin touhua, tukitaan nyt pieni masiina täyteen ihmisiä, että ne pääsisivät pois kotoa. Sitten ne kaikki toisilleen ventovieraat ihmiset välttelevät katseillaan toisia ja toivoisivat vain olevansa pian perillä. Kyyhöttävät paikallaan puhelimensa ja kuulokkeidensa kanssa, kun takana istuu kuitenkin pari kovaäänistä kaverusta matkalla jonnekin, tai vielä pahempaa, se lapsiperhe joka on matkalla kesälomalle, huutavat kaikki neljä kuitenkin kilpaa koko matkan. Ei ole mistään kotosin tuommonen. Saattaa muuten olla, ettei tuo aurinko nouse ollenkaan, kun näkyy niin kovin tummia sadepilviä joka paikassa. Ukkonenhan tästä vielä puuttuisi! Iskee vielä johonkin tolppaan, mikä saa kaikki junat oikosulkuun ja pysähdyksiin moneksi tunniksi, sähköllä kun nämäkin nykyään kaikki toimivat. Siinä sitä sitten ihmetellään ventovieraiden kanssa junassa keskellä ei mitään metsässä, kohta varmaan leviää metsäpalokin ja jäädään saarroksiin ja kuollaan kaikki. Tietenkin nuo sadepilvet saattavat jäädä tänne pohjois-pohjanmaallekin ja etelässä paistaakin aurinko ja on ihan kesä, niin ihmiset voivat taas jauhaa säästä. Matkan puoliväli. Normaalisti jäisin tässä pois, mutta en nyt. En enää. Jatkan päätepysäkille saakka.





perjantai 22. toukokuuta 2015

"mitä käy"

Bussissa istuessa tulee aina sellainen olo, että kaikki on ihan hyvin. Oikeastaan mikään ei ole huonosti. Voi vaan olla. Ja olla matkalla jonnekin, jossa on aina jotain uutta ja kivaa. Varsinkin, jos saa matkata kivojen ihmisten kanssa, on se aivan erityisen kivaa. Mielenkiintoista tää bussissa istumisen mukavuuden löytäminen on siksikin, että ennen en jaksanut tätä touhua yhtään, maksoin vaikka sen kolmekymppiä enemmän päästäkseni junalla. Ehkä kulunut talvi on vaikuttanut asiaan, mutta en kyllä ihan täysin usko siihenkään. Ja kuitenkin, kun yleensä istumista on vähintään viisi tuntia, seinäjoelta helsinkiin. Maisemat vaan vilahtaa ohi, puita ja peltoja toistensa perään, loputtomuuksiin. Tässä on silti hyvä. Kauhean hyvä. Päässä alkoi soimaan "perillä" on tuolla edessämme jossain, mennään mutta ajetaan hiljempaa, toivon ettei matka loppuis ollenkaan.

Perillä on tuolla edessämme jossain.


"Mitähän tässä elämässä käy" on kuulunut viimisen viikon aikana aika monta kertaa pianonsoittajan suusta. Kauhean hankalia kysymyksiä. Mitä käy, milloin ja missä on perillä, vai onko edes ikinä? Luulen ettei ikinä. Eikä oikein mitenkään jaksaisi miettiä nyt tuommoisia. Viikon päästä seistään ktk:n lavalla lakit päässä. Niin vain minäkin, vaikken siihen kauhena sen englannin epätoivon jälkeen uskonut. Vielä viikko kaustista tähän väliin. Tai enää viikko. Nyt en ehkä ala filosofoimaan kaustisen merkitystä sen enempää, teen sen myöhemmin. Ei viittis täälä onnibussissa ruveta rääkymään.

Saa nähdä, aukooko maailmankaikkeus taas päätä mulle ja pianonsoittajalle vaihtamattomista pyyhkijänsulista. Tähän mennessä joka kerta, kun ajomatka on ollut yli kolmekymmentä kilometriä, ja vaikka koko päivän olisi paistanut, alkaa varmasti sataa viimeistään kun ollaan ajettu jonkin matkaa. Jäätelö on myös aika hyvä aamupala-lounas-päivällinen combo. Ei oo tullut edes huono olo, eikä ole nälkäkään. Ihan silleen vinkkinä vaikka kaikille jotka pähkäilee yo-mekon ostoa viimeiseen asti, onnibus uhkaa lähteä ja ainut vaihtoehto on spiceice. Aika hyvä vaihtoehto.

Voi oli kyllä niin kiva muutama päivä helsinkiä ja hengailua! Liikaa käveltyjä kilometrejä, epätoivoa, toivoa, rakkoja jaloissa ja vihdoin löytyneet yo-lelut ja lakit paitsi kengät, haitarin kanssa seikkailua ja roosakin löytyi eikä kukaan mennyt hukkaan, vieläkään.

Paha kuunnella spotifysta mitään omia soittolistoja, kun yhtäkkiä jonkun biisin alkaessa saattaa vaan alkaa polttelemaan alaluomia ja sitten saa taas keräillä ittiään.

Oon kans pohtinut, miten olenkin sattunut tutustumaan niin huippuihin ihmisiin. Ihan sama missä oon, sielä on aina joitakin, joille voi soittaa ja mennä leikkimään. Uskaltaisin melekeen väittää, et kaikki jotka tätä lukee, voi uskaltaa ymmärtää kuuluvansa tuohon kategoriaan. Ja varmasti on niitäkin, jotka eivät lue, joiden tahtoisin lukevan, ihan vain että tietäisivät. Huippu elämä. 
Loppu sanat kesken.















torstai 23. huhtikuuta 2015

Ei koskaan saa uskoa onnen kääntyvän




Kello on tasan keskiyö.
"Laitetaanko nukkumaan vai leivotaanko piirakkaa?"
"Minä keitän kahavit."

Korvapuusteja, marenkipiirakkaa, puoli kiloa suklaata.

Riittää, että ollaan hiljaa
istutaan keittiössä
siinä samaisessa, missä olen viimeisen vuoden aikana viettänyt
aika monta kymmentä tuntia
ihan vain istuen koska sinä.

Mietitään vielä sitä, kun
Vähäposteljooni koputti Mozartia meidän oveen
tasan kaksi vuotta sitten keskellä yötä.
Ja kysyi sitten kuinka paljon tällä hetkellä vituttaa yhestä kymmeneen
vastasit yheksän puoli ja se tarjosi kaljaa.

Silmien räpsyttely ei auta mitään
alaluomissa alkaa kirvellä
pala kurkussa.

Tanssitaan ulkona kaatosateessa
vaikka on huhtikuu
kahdelta yöllä
pimeässä
lauletaan
nauretaan
"ei me mitään häätöä enää voida saada"

Kylmät pisarat alkavat jäädyttää paljaita käsivarsia
pakko siirtyä sisälle
ja pakolliset pmmp-reivit
tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä
ole siinä lähellä ota mua kädestä.

Huudetaan parvekkeelta ei saa tulla jatkoille.
Aino, Aino, Aino.
Joka päivä ja jokaikinen yö.
Kuka sä oot ja mitä teet mun edessäni kello viis.
Take on me.
Kaikki vaan tapahtuu.
Kannattaa kokeilla itsensä häpäisyä, kokeilin, oon vielä hengissä.

Kyynelii alle luomien, tänään mua venaa onnellinen huominen.


Ei tää voi olla vielä ohi.

Jätä mulle edes verhot keittiön ikkunaan
saat ne toukokuun lopussa takaisin.

Hei Aino älä mee, mitä tää nyt on?

Eihän nää oo jäähyväiset
vaikka silti,
sanotaan nähdään taas.

Ei mua nyt enää väsytä.



Aino, Aino, Aino.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Valvotun yön valssia nonstoppina

Jos jotain olen viimeisten viikkojen aikana oppinut, niin sen, että jos meinaat tehdä jotain radikaalia muutosta hiuksille, mene suosiolla suoraan kampaajalle, etenkin jos olet kärsimätön. Pääset taatusti halvemmalla ja helpommalla ja nopeammalla, ainakin tämän pituisilla hiuksilla kuin mitä minä omistan. Myös sen olen oppinut, että glögi pelastaa maailman, lukeminen ja kirjoittaminen on ylikivaa, epä-paikallaanoleminen myös, ihmiset on tosi kivoja, ja koulu loppuu ihan kohta. Tai siis huomenna. Sekin on kivaa, kun tajuaa, ettei unirytmi olekaan ihan hukassa silloin kun sitä tarvitsisi.

En keksi taaskaan mitään huonoja asioita, muuta kuin että koulu stressaa tosi paljon, mutta senkin unohtamisessa olen ollut mestari. Ei siis mitään hätää, ja kävin taas pörräämässä Helsingissä, ensimmäiset ennakkotehtävät on toivottavasti perillä ja kamarimusiikkiviikkokin on ohi. Niskasta pitäisi ottaa kiinni, mutta vähän aikaa kyllä levähdän torstain tekstitaidon jälkeen ja vaivun epäsosiaalisuuteen. Tai lähden Helsinkiin. Tai vaivun horrokseen kämpillä ja soittelen ja kuuntelen kansanmusiikkia, vielä vähän lisää. Se ei ota loppuakseen, ei soitettuna eikä spotifysta, mutta en valita. Festareitakin olen fiilistellyt, ihan vain koska Jaerv ja Väsen, en käsitä vieläkään.

Kamarimusiikkiviikko oli vallan kiva, niin kuin tämäniltainen kamukonsertti Pelimannitalollakin. On vissiin kamalan rankkaa tutustua uusiin ihmisiin, kun nämä horrokseenvaipumisepäsosiaalisuusajatukset ovat kovin vahvoja. Menisivät pois.

Uudelle puhelimelle annetaan koti, hyvä se ei ole pidemmällä tähtäimellä, mutta koti kumminkin, muutamaksi päiväksi. Minuahan ei tosiaan kauheasti puhelimesta ole kohta viikkoon tavoittanut. Mutta oikeasti, tämä on ollut yllättävän hauskaa, sietäisi muidenkin kokeilla! On niin kivaa kun ei ole tasan mitään syytä räplätä puhelinta koko ajan.

Tällä hetkellä mikään ei ole kivempaa kuin ajatus siitä, että lukuloma alkaa huomena.

Terveisin abiturientti, joka sai todennäköisesti lievän aivotärähdyksen päivällä koulun lattialla pyöriessään, valkoisen tiiliseinän tullessa vastaan.












maanantai 5. tammikuuta 2015

Kuuenkympin kameratoloppia, suklaata ja pakkasta

Miksi aloittaminen on lähes aina kaikista vaikeinta, melkein ihan kaiken suhteen? Taas on sata asiaa ja kaikki unohtuu heti kun alkaa kirjoittaa, mutta ainakin siinä oli ensimmäinen lause, ja sitä ennen oli vähän ulkoasun muutoksia koska kyllästyin, tai olin ollut kyllästynyt jo kauan, ja vähän vituillaanhan tämä nyt on vieläkin ja hnnngh. Ehkä tää taas tästä. Päällimmäisenä se, kuinka suunnattoman vihainen olin maailmalle katsottuani Thinspiration-leffan. Vaikka se onkin vain leffa, mikä tässä maailmassa menee vikaan? miksimiksimiksi. En ole oikeastaan pystynyt muodostamaan mitään sanoja, oon vaan äärettömän vihainen ja lapsellisen provosoitunut, muttakun. hnnnnngh.

Marras-joulukuun reissasin pitkin maita ja mantuja muka-hyvillä-tekosyillä sekä saikkuilin erittäin ahkerasti, eikä mua koulussa ole vissiin kauheasti näkynyt. Olavi Uusivirta vieraili Kaustisella, ja, niin. Niin. Mahtava keikkakokemus. En osaa sanoa muuta. Pitäisi vissiin vähän tsempata vielä tämä toivottavasti viimeinen jakso ikinä loppuun asti ja hyi kirjoitukset. Joululoma on ollut äärettömän lyhyt, mutta samalla äärettömän pitkä, sen alkamisesta on ikuisuus, muttei kuitenkaan. Ensin pikkujouluiltiin perinteisesti Roosan kanssa Kaustisella perjantaina ja syötiin kauheasti, sitten lähdin Lestijärven kautta kotiin, ja voi että koko lomanaloitus oli niiin mukava. Kotona sitten en ole tehnytkään mitään, en tasan yhtään mitään. Vähän ajellut kelkalla, seikkaillut metsissä, ollut onnellinen kolmenkymmenen asteen pakkasesta, käytiin mäessä Pyhällä ja hmmm siinä se taisi ollakin. Tainnut maistella myös luvattoman monta minttukaakaota loman aikana. Kuvannut luvattoman vähän. Ollut sosiaalisuusvajeessa, sitten tuli Iina pohjoiseen ja pelasti. Uusi vuosi vaihtui Rovaniemellä seikkaillessa, ensin kierrettiin kaupungilla ihan koko päivä, illalla käytiiin katsomassa raketit pohjanhovin rannassa ja siitä alkoi seikkailu, mistä ei sen enempää:----D seuraava päivä nukuttiin, enkä muista milloin olen viimeksi nukkunut koko päivän ja noin epätoivoisena elämästä. Nyt suuntana on Kaustinen ja sitten en tiedäkään mitään vaikka kauheasti pitäisi tehdä. Pitäisi. Ehkä vain otan ja teen, mutta vasta, kun pääsen Kaustiselle, sen olen luvannut.








Uudenvuoden lupaukset ovat turhia, tai niin, argumentit 5/5 en ole koskaan kauheasti vaivautunut edes yrittämään, sillä ei siitä kuitenkaan mitään tule. Hui, kun tuokin lause kuulosti niin tutulta, minulta ehkä puolitoista vuotta sitten. Olin jo unohtanut, että kuulin tuon suustani lähes päivittäin. En tiedä miksi, mutta en enää edes muista, milloin tätä edellisen kerran olen tuon sanonut. Aika hauskaa miettiä, kuinka paljon on muuttunut lukion aikana, ihan kaikilla tavoilla. Taas olen sanaton. Olenko minä ollut aina vain niin pessimistinen tai jotain, vai onko itseensä uskominen oikeasti aliarvostettua? Lähes kaikki taisi muuttua kun lähdin pois kotoa Kaustiselle, mutta sanon vieläkin, ja tulen todennäköisesti aina sanomaan, että se oli elämäni paras päätös, ainakin tähän asti. En kuitenkaan lupaa mitään, tai ainakaan muuta kuin yrittää.

Harvinaisen sekava postaus, jossa on kauheasti kaikkea ja silti puuttuu puolet. Istun autossa, Iina jää Ouluun junalle ja minä jatkan autolla. Olen erittäin onnellinen uuden koneen akunkestosta verrattuna lenovoni kahteenkymmeneen minuuttiin. Ollaan kirvattu koko matka kudenkympin rajoituksia ja kameratolppia, joita on rollo-oulu väli heti heitelty aivan täyteen. Radio ei täällä perämettässä kuulu, onneksi on spotify. Wiskari laulaa Sirpan kanssa lampille muuttamisesta, siitä olen satavarma.

















maanantai 24. marraskuuta 2014

Tikapuita pitkin taivaaseen



A niin kuin aamu. Vuorokauden paras aika. Tykkään oikeasti herätä aikaisin ja tehdä asioita, käydä lenkillä ja olla vaan. Ja kaikki muut yleensä nukkuu. Paitsi että yleensä en vaan pääse ylös. Parasta on silti herätä aikaisin, päivä on heti pilalla jos nukkuu yli yhteentoista. Sitä paitsi aamulla kaikki on kauniimpaa.




B niin kuin brother. Veli-Eelikki. Kyllähän ois jääny monet hyvät naurut välistä. Ja tappelut. Ja kyllähän olisi ollut mun elämä meleko tylsää.

C niin kuin case. Okei huono mutten kertakaikkiaan keksiny mitään muuta. Mutta toisaalta, onhan niitä tullu työnneltyä, todettu ne huonoiksi päikkäripaikoiksi ja kaikkea muuta turhaa, eikä loppua näy.

D niin kuin doodle. Parasta, ja teen sitä melkein aina, kun pitäisi muka keskittyä koulussa, ja ihan muuten vaan. Turhaa, mutta kivaa.

E niin kuin en tiiä. Voisin opetella sanomaan jotain muuta ja päättämään asioita.

F niin kuin fazer. Tarviiko mun ees sanoa mitään? Tai joo, ilman ei tulisi elämästä mitään.

G niin kuin glögi. Elämä paranee heti, kun saa mukin glögiä, oikein pahassa tilanteessa kaksi, mutta kuitenkin.

H niin kuin hankala. Minä kuulemma olen.

I niin kuin ihmiset. En osaa elää ilman. Tylsää olla yksin omassa huoneessa aina vaan, kun voi hyppiä pitkin kyliä kavereitten ja ystävien kanssa. 




J niin kuin joulu. Koska sekin on ihan kohta. Minä ihan tykkään, kivaa kun saa vaan olla. Niin ja suklaata. Ja sitä glögiä. Ärsyttää kyllä toisaalta turha hypetys kaupoissa, joka alkaa lokakuun puolessa välissä. Miksi siitä pitää tehdä niin kaupallinen juttu, kun se ei sitä ole. Hnngh.

K niin kuin kahvi. Juon sitä ihan liikaa. Enkä keksi perusteluja. Onhan se nyt hyvää, kiva käydä ihmisten tykönä kahvilla ja kivaa kun ne tulevat meille kahville.

L niin kuin lappi. Tytön saa pois lapista, muttei lappia tytöstä. Sata sydäntä tähän perään.

M niin kuin musiikki, mummin sekamehu ja muumimukit. Valitseppa sitten nuista. Jos joku noista jäisi pois, elämä olisi erittäin ikävää.

N niin kuin nuuskamuikkunen. Oli pienenä aina salaa paras ja saatoin salaa olla vähän ihastunut. Mutta paras se on vieläkin.




O niin kuin onni. Pitäisi muistaa useammin. Tässä elämässä ei oo mikään vikana, mulla on loppupeleissä kaikki tosi hyvin, kaikkea mitä tarvin oikeasti. Nyt, kun rupesin oikeasti miettimään, en osaa enää kirjoittaa. Perhe ja kaverit ja ystävät. Pieniä asioita. Kiitos sinulle, että olet. Liian harvoin sanoo toiselle, kuinka paljon merkitset ja tärkeä olet. Itseasiassa tuosta aiheesta voisin paasata piitkään, mutta ehkä en tee sitä nyt, vähän meni ohi aiheen, mutta ei se mitään.




P niin kuin PMMP ja Pariisin Kevät. Ei mun tartte edes sanoa mitään.

R niin kuin reissaaminen. Parasta, antoisinta, ihaninta. On vaan niin kivaa päästä pois sieltä missä on, tutustua uusiin ihmisiin, seikkailla milloin missäkin.

S niin kuin sello. Viharakkaussuhde. Nykyään rakkaus, ja se on ylikivaa.

T niin kuin talvi. Se on ihana. En osaa oikeesti päättää et mikä vuodenaika on kivoin, mut talvi on kyllä kiva, jos on lunta ja pakkasta.

U niin kuin ulkoilu. Ja jormailu. Mikään ei oo kivempää kuin rämpiä mettässä, vuodenajasta riippumatta. Mahollisimman päämäärättömästi.

V niin kuin vesi. Maailman paras elementti. Tykkään aivan hirveästi uida, katsella vettä, kuunnella sitä. Hienoja kuviakin siitä saa. Parasta joskus vain istua tuolla jossain joen varrella, kuunnella sitä meteliä ja olla. 

Y niin kuin yrittäminen. Ei siitä oikeesti tuu mitään, jossei edes viitsi yrittää, koska en kuitenkaan osaa enkä onnistu. Ärsyttää ihmiset, jotka ajattelevat noin. Ei sinua kukaan heitä jokeen, jossei onnistu, edes toisella tai kolmannella kerralla. Vaikka minut meinattiinkin, mutta tappelin vastaan, ja opin.



Ä niin kuin äiti. Niimpä.

Ö niin kuin ööö. Toinen "en tiiä".


Vihdoin tämä postaus on valmis. Taistelin tämän kanssa ihan liian pitkään, en edes uskalla myöntää. Halusin silti tehdä tämän. Onhan siitä kohta kuukausi, kun Homsantuu haastoi minut. Voivoi. Sitten päädyin puolivahingossa etsimään jotain instagram-kuvaa koneelta, ja vahingossa tästä tuli sitten vanhojen huonolaatuisten instagram-kuvien-kollaasi-päivitys. Voivoi sillekin. Ja tahtoisin haastaa Elisan sekä Eveliinannaksen, ihan vain, koska bustasin sen palanneen:--------) Tuntuipa tyhmältä taivuttaa tuo, ja tähän semmoinen apinahymiö.